Australia year of no regrets

Arki maaseudulla on aikamoista tunteiden värikirjoa, kuten viime postauksesta varmaan kävi selkeästi ilmi. Teen kovasti töitä, minulla on paljon vastuuta ja välillä tuntuu, että koko paikan tulevaisuus on käsissäni. Se luo välillä paineita ja odotuksia, mutta olen tajunnut, että ne ovat täysin minun itseni itselleni asettamia. Tuntuu vaikealta ottaa työ löysin rantein ja tehdä sitä harrastuspohjalta, kun tiedän kuinka paljon minulla olisi annettavaa ja kuinka paljon voisin saada aikaan jos kaikkeni antaisin. Olen uskomattoman upeassa asemassa siinä mielessä, että olen täysin oman työni herra ja minulla on melkeinpä liiankin vapaat kädet työssäni.

Siksi olen yrittänyt asettaa selkeitä rajoja, olla ottamatta liikaa henkistä vastuuta ja omistajuutta työstä. Give less fuck, kuten saksalaisnuorukainen ohjeistaa, kun huomaa stressitasojeni nousevan. Hän muistuttaa, että tulin tänne oppimaan kasvien kasvatusta ja nauttimaan kokemuksesta, nauttimaan elämästä. Kaikki mitä teen on plussaa yhteisölle, eikä minun pitäisi ottaa työstä liikaa stressiä. Ylityötunteja kertyy kuitenkin viikko toisensa perään ja on vaikeaa erottaa työ ja vapaa-aika toisistaan, kun oma koti on samalla työpaikka. Siksi olenkin ottanut tavaksi pakata weekenderin matkaan ja suunnata rannikolle viikonlopun viettoon. Ja nämä viikonloput ovat olleet täyttä kultaa.

Tässä viikonlopussa onkin ollut sitten actionia edellisenkin viikonlopun edestä. Liftasin ensimmäistä kertaa elämässäni ja kahdella kyydillä olin hujauksessa Noosassa. Molemmilla kerroilla peukku kerkesi olla pystyssä noin kaksikymmentä sekuntia, jos sitäkään. Kuinka huikeeta! Suomitypy Milla, jonka kanssa seikkailin Byronissa ja Brisbanessa, on tullut viikonlopuksi visiitille. Viikonloppu korkattiin käyntiin parin tunnin suppailulla, josta ilta jatkui illalliselle paikallisten ystävieni kanssa. Yökyläilyä kaverin luona, aamujoogaa, koalabongausta kansallispuistossa, vegaanijätskit rannalla auringon laskiessa ja hierontajunaa ja kikatusta takkatulen ääressä sohvasurffaushoustilla. Ja täällä sitä nyt sitten kirjoitellaan blogia keskellä yötä, kun levoton mieli ei malta nukkua! Ja vielä on viikonloppua jäljellä! Tiedossa ainakin acrojoogaa ja vuoren valloitusta, ja todennäköisesti päiväunet tätä menoa, hehe. Kaverit yrittävät maanitella jäämään vielä alkuviikoksi ja voipi olla että otankin maanantain etätyöpäiväksi ja nautin rannikon kepeydestä vielä muutaman extrapäivän.

Vai aloittaisinko siitä, kuinka tunnit tuntuvat loppuvan päivästä mutta työt eivät. Kuinka kireällä pinna on, kuinka lähes päivittäin käyn kärsivällisyyteni äärirajoilla. Kuinka keskellä kauneinta luontoa kaipaan edes hetken hiljaisuutta, yksityisyyttä ja omaa rauhaa. Kuinka raskaiden ihmisten kanssa joudun kommunikoimaan, millaisia henkisiä hyökkäyksiä väistelen päivästä toiseen. Vai kirjoittaisinko siitä, miten kyseenalaistan kykyäni selviytyä työtehtävästäni tai niistä hetkistä kun mietin miksi edes yritän.

Ja silti päätin jäädä. Onko se sitten tuo yksi saksalaisnuorukainen, joka pitää minut järjissäni vai se kauan kaivattu tunne jostain pysyvästä, kodista. Rauha siitä, ettei tarvitse olla tekemässä suunnitelmia seuraavista siirroista, miten ja milloin matkustaa ja minne. Se, että saan joka päivä kerätä illallistarpeet omalta tilalta ja napsia brasilialaisia kirsikoita ja kumkvatteja suoraan puusta on mieletön tunne, niin uskomattoman upeeta, etten löydä sanoja. Puhtainta ja luonnollisinta lähiruokaa, jota olen koskaan syönyt.

Havahduin yksi päivä, kuinka helppoa tällaisen irtolaisen on vältellä haasteita ja vaikeita tilanteita – junan vaunua kun voi aina vaihtaa jos seura ei miellytä tai hypätä kokonaan toiseen junaan, jos suunta tuntuu väärältä. Seuraavat liikkeet voi suunnitella sääennusteiden mukaan ja aurinkoa voi seurata Xavier Ruddin tahtiin. Jos meno ei miellytä, niin mikään ei estä jatkamasta matkaa. Suomessa töihin oli mentävä vaikka kuinka ahdisti, satoi tai paistoi. Hankalia ihmissuhteita oli vaikea pakoilla ja kalenteri täyttyi velvollisuuksista nautinnollisuuksien sijaan. Mietinkin siis pitkään ja mietin vieläkin, miksi jäädä tänne, miksi kestää näitä vaikeita ihmisiä, miksi mennä nukkumaan työhuolet mielessä pyörien. Eihän mulle edes makseta palkkaa!

Jänskää tää elämä. Enpä osannut tällaista tilannetta odottaa. Kuutisen viikkoa ja se on taas adios Australia. Sunny coast alkaa tuntua tukikohdalta täällä maailmalla. En tahtoisi vielä lähteä, mutta viisumi umpeutuu ja auto odottaa Uudessa-Seelannissa. Kysymys kuuluukin, mennäkö Uuteen-Seelantiin vain visiitille vai working holiday viisumin kera pidemmäksi aikaa? Onko Sunshine coast se paikka, jonne palaan aina uudestaan? Hassua, seitsämän vuotta sitten rakastuin Noosaan ja muistan sanoneeni, että täällä haluaisin asua. Nyt asun 45 minuutin ajomatkan päässä mun lempparipaikasta koko Australiassa ja vietän viikon parhaat päivät siellä aamulenkin tai joogan parissa.

En voinut olla purskahtamatta nauruun astuessani ulos koneesta Gold Coastin lentokentällä. Lämmin ilma tulvahti kasvoille, ihan kuin etelän lomalle mentäessä. Farkut ja neule kävivät hetki hetkeltä tukalemmaksi enkä voinut uskoa, että vielä toissa päivänä palelin pipo päässä ja ihmettelin ensilunta Uudessa-Seelannissa. Kaduin viime hetken päätöstäni pakata vielä yhden paksun neuleen mukaan, niitä kun laukussa oli jo muutama kevytuntuvatakin lisäksi. Aika nopeasti tuli ikävä shortseja ja hellemekkoja, joita en pakannut matkaan sitten yhtäkään…

Ensimmäinen viikko Australiassa on ollut yhtä aurinkoa ja hellettä. Bikinit ovat päässeet päälle taas pitkän tauon jälkeen ja rusketusta on työstetty ahkerasti. Johan se kerkesi Uudessa-Seelannissa haalistumaan, siellä kun ei shortseilla pahemmin tarjennut hypellä. Varsinainen lomamode päällä. Tuntuu kuin olisi herännyt pitkiltä talviunilta, eloon taas kesän tullen. Jos tämä on Australian talvi, niin minä en todellakaan valita. Paikalliset väittävät, etteivät säät tästä sen kummemmin täällä päin viilene – saas nähdä mutta toivotaan niin!

Gold Coastilta jatkoin Byron Bayhin treffaamaan vanhaa lukiokamua Millaa. Oli kyllä niin kiva vaihtaa kuulumisia, johan tässä oli ehtinyt kulua kahdeksan vuotta viime näkemisestä! Byronissa joogailtiin, käppäiltiin rannalla, käytiin ulkoilmaelokuvissa ja iltaisin ihasteltiin auringonlaskua rennon rummutuksen säestyksellä. Käytiin me vähän viihteelläkin, pitihän sitä yksi kesäseikkailu saada Byronissakin.

Byronista lähdin Millan matkaan Brisbaneen vanhan suomalaispariskunnan muuttoavuksi. Täällä me ollaan kolme tyttöä kuin mummolassa. Järveä ei ole mutta uima-allas on ja saunakin löytyy. On kyllä ollut hassua olla yhtäkkiä näin suomalaisessa seurassa, mutta aika kotoista ja kivaa. Lomamode jatkunut täälläkin, kun aamulenkin jälkeen syödään aamupalaa altaalla ja makoillaan auringossa puoleen päivään. Muuttopuuhia tehdään muutama tunti päivässä, joten aikaa jää iltajumpille ja keskustassa pyörimiselle. Innostuttiin me tsekkaamaan Brisbanenkin yöelämä, jossa yö venyi sielläkin myöhään. Jotain on selkeästi muuttunut, kun olen käynyt ulkona enemmän nyt viikon sisällä kuin koko vuonna hehe!

Sitä ei oikeastaan tajuakaan, kuinka vauhdilla on viipottanut ennen kuin pysähtyy. Kuinka nopeasti viisi kuukautta onkaan kulunut. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kaukaisemmalta Suomi tuntuu. Vasta viime viikkojen aikana olen huomannut, miten vähän Suomea olen miettinyt, muistellut. Taakse jäänyt elämä tuntuu, juurikin siltä – taakse jääneeltä. Katse on ollut tulevassa. Suomi ja elämä siellä tuntuu etääntyvän samaa tahtia kuin kilometrit välillämme. Ihan kuin elokuvan olisi laittanut paussille. Kaverit vakuuttavat, ettei mitään ihmeellistä ole tapahtunut, sitä samaa vanhaa vaan. Silti tiedän, ettei mikään ole ennallaan kun on aika taas painaa playta.

Viimeiset viikot olen hiljalleen taas koonnut itseäni kasaan. Noosassa sain kaipaamani tukikohdan kolmeksi viikoksi ja uusia ystäviä keiden luokse palata. Ensimmäiset viikot vain olin, luin ja rauhotuin. Poistuin kotoa vain joogaan ja rannalle viilentymään. Lepo teki hyvää ja loppua kohden aloin palautua taas omaksi sosiaaliseksi itsekseni. Viimeiseksi viikoksi sain talon itselleni kun täti lähti lomalle. Täytin kaksikymmentäseitsemän, söin aamupalaa vuoren huipulla, kävin uuden ystäväni bootcampilla, suppasin brasiliaisen poitsun kanssa ja uimassa saksalaisen tytön kanssa. Vietin päivän meedion kanssa, illallistin uusien ystävien kanssa ja Australia-päivä kului Acro-joogaillen piknikin merkeissä. Houstasin sveitsiläistä poikaa ja ajoimme vesiputouksille Kondalillan kansallispuistoon. Kävin markkinoilla ja täytin jääkaapin tuoreilla vihanneksilla ja hedelmillä. Kuinka taivaallista olikaan pyöräyttää aamupalasmoothiet itsetehdyn granolan kaveriksi!

Asiat, jotka aikaisemmin vaivasivat mieltä ja tuntuivat kuin levottomasti tyrskyävältä mereltä, ovat itsestään tyyntyneet. Isot kysymysmerkit ovat vaihtuneet huutomerkeiksi ja moni asia on nyt niin selkeää, että tuntuu hassulta edes ajatella miten epäselviä ne aikaisemmin olivatkaan. Hyvä muistutus taas itselle, että asiat kyllä ratkeavat itsestään kun hiljentää mielen eikä yritä ratkoa kaikkea itse-heti-just-nyt. Mitä se mieli muutenkaan mistään mitään tietää.

Oivalsin paljon asioita näiden kahden viikon aikana. Tajusin, etten lähtenyt Suomesta etsimään itseäni vaan olemaan oma itseni. Tutussa ympäristössä sitä helposti juurtuu odotuksien mukaisiin rooleihin ja arkea määrittää enemmin velvollisuudet kuin omat halut. “Mul ei oo kiire, miksi silti menos mä oon”. Youngheartedia kuunnellessani tajusin, kuinka omiin reissusuunnitelmiinikin oli luikerrellut ajatus siitä, että on tehtävä sitä ja nähtävä tätä, koska sitä kerran ollaan tänne asti tultu. Kuinka olen yrittänyt nähdä mahdollisimman paljon, uuvuttanut itseni roadtripeillä vaikka kaipasin rauhaa ja pysähtymistä.

Vaikka viikko Perthissä on mennyt tosi mukavasti ja olen tosi innoissani tulevista kuukausista täällä Australiassa, on olo silti välillä ristiriitainen. Kolmen kuukauden Aasiassa reissaamisen jälkeen on outoa olla taas kaupungissa, ympäristössä jossa mietin asuvalintojani ja meikkaan aamuisin. Toisaalta, eipä näissä kaupunkikelpoisissa vaatteissa paljoa mietittävää ole, niitä kun ei montaa ole! Hellevaatteistani ei myöskään ole hirveästi iloa täällä Perthissä, vaikka aurinko porottaakin kuumasti. Kesän alku on kuulemma kylmin miesmuistiin ja viileästi puhaltava merituuli koetteleekin tämän tytön vastustuskykyä. Kävinkin jo varuilta tyhjentämässä apteekin kaiken maailman vitamiinipurnukoista ja auringonhattu-uutteista – nyt ei ehdi sairastaa!

Huomenna alkaa nimittäin ROADTRIP! Lähden kymmenen päivän roadtripille rannikkoa pitkin pohjoiseen kolmen ranskalaisen kanssa. Telttailemme kansallispuistoissa – varsinainen eräretki taas tiedossa, en malta odottaa! Tosi hyvä fiilis reissusta, vaikka vähän jännittääkin. Olen tavannut tulevista matkakumppaneistani vain yhden, joka oli kylläkin todella herttainen tyttö. Porukan kaksi kundia tapaan vasta kun starttaamme Toyota Kluglerimme kohti erämaata – peukut pystyyn, että tulemme hyvin juttuun!